“Mitä on energiaköyhyys Suomessa?”

Wikipedian mukaan energiaköyhyys on kuvailtu seuraavasti;
“Energiaköyhyys tarkoittaa ajanmukaisten energiapalvelujen puutetta. Siihen voivat kuulua muun muassa hyvin alhaisen energiankäytön haitalliset vaikutukset, saastuneiden tai saastuttavien polttoaineiden käyttö, ja suuri polttoaineen keräämiseen käytetty aika.”

Suomen hyvinvointivaltiossakin on energiaköyhyyttä. Se on sitä, että sähkölämmityksen päälle pistämistä pitkitetään vuosi vuodelta koko ajan pidemmälle talvea, sillä rahaa sähkönsiirtomaksuihin ei ole. Se on sitä, että ne, joilta tulisija löytyy, käyttävät sitä niin pitkään kuin mahdollista. Se on sitä, että rahaa auton tankkaamiseen ei enää yksinkertaisesti ole.

Kuinka energiaköyhyys näkyy meidän hyvinvointivaltiossamme?
Se näkyy sairasteluina, jotka olisi ehkä vältetty, jos taloutemme kestäisi sähkölämmityksen siedettävällä tasolla. Se näkyy ylimääräisenä kokopäivätyönä, joka tuvan omistajalle syntyy, kun hän yrittää puilla ylläpitää talven yli kodissaan asumiskelpoiset lämmöt. Se näkyy pienempinä ruokakasseina perheessä, jolla vaihtoehtoista lämmitysmuotoa ei ole, tai vaihtoehtoista kulkumuotoa töihin ei ole. Se näkyy jälleen menetettynä työpaikkana, sillä matkakulukustannusten kasvaessa työkorvausta suuremmiksi, on ollut pakko hylätä moinen vaihtoehto.

Perustin viisi vuotta sitten apuryhmän, jonka päätarkoituksena on auttaa vähävaraisia perheitä. Pienessä siideripöhnässä saatu idea poiki mukaanlähtijöitä ja nyttemmin ryhmässä on yli 7000 jäsentä. Ryhmän alkuvaiheessa keräsin ja toimitin avut ovelta ovelle itse. Melko pian tajusin, että tarpeen määrä ylittää omat resurssini sekä logistiset kykyni. Oli pakko keksiä jotain muuta.

Etänä tilattu ruoka-apu ja lahjakortit ovat nostaneet suosiotaan vuosi vuodelta. Avustajilla ei ole enää läheskään aina mahdollisuutta enää itse taittaa matkaa perheen luokse. Toisaalta, vaateavun sekä pientarvikkeidenkin lähettäminen on vaikeutunut, sillä postikulut ovat nousseet vuosi vuodelta kovempiin hintoihin. Esimerkkinä mainittakoon, että lähetin pari viikkoa sitten eräälle perheen pienimmälle tyttäreni kerran käyttämän Halloween-puvun, mitä perheellä ei ollut varaa ostaa lapsen Halloween-juhlaan. Maksoin postikuluja kymmenen euroa, kun taas puku itsessään paria viikkoa aiemmin oli maksanut kaupassa 14€. Järjetöntä!

Ryhmäni kautta lukematon määrä perheitä on saanut jääkaappiin ruoat ja sängyt sekä niihin lakanat. Tulipalossa tai homevauriossa kotinsa ja irtaimistonsa menettäneet, hädässä lastensa kanssa yöhön juosseet äidit ja YT-neuvotteluissa elantonsa menettäneet perheenisät ovat saaneet kaikki ryhmäni kautta tarvitsemaansa apua, mutta oheiskulut kasvavat vuosi vuodelta. Monellako on enää varaa pakata auto täyteen vieraspeittojaan ja tarpeettomia astioitaan ja kuljettaa niitä perille? Monellako on enää varaa edes siihen autoon? Tässä kohtaa on syytä mainita, että suurinosa avustajista ovat entisiä avuntarvitsijoita. Heitä, jotka pysyvät nippanappa itsekkään pinnan päällä. He antavat vähistään, koska tietävät mitä on ollaan nälissään ja viluissaan ilman yhteiskunnan apua.

Panin jo vuosia sitten merkille, että apupyynnöissä toistui hyvin monasti sama teesi: Asumiskustannukset ovat julkisten varrella asuessa aivan kohtuuttomia, mutta kauempana keskustasta asuessa talouden kaatoi auton ja autoiluun liittyvät kulut. Teit niin tai näin, tarvittiin toimeentulotukea ja ongelmaksi muodostui töihin pääsy.

Kysyin reilu pari viikkoa sitten ryhmäläisiltä, että kuinka heidän perheessä autoilun alati nousevat kulut ovat näkyneet. Annoin viisi eri valmisvaihtoehtoa sekä mahdollisuuden vielä vapaamuotoisesta kertoa ajatuksistaan asiaan liittyen.

• 67% Vastanneista kertoi auton omistamisen olevan välttämätöntä työllistymisen kannalta, mutta sen kulujen olevan jo kestämättömiä perheelle.
• 11% Vastasi ettei perheellä ole enää korjata taikka ostaa autoa, jonka seurauksena työllistyminen ja arjen pyörittäminen on vaikeutunut.
• Toiset 11% kertoi ettei heillä ole tarvetta omalle autolle.
• 4% kertoi autottomuuden haitanneen konkreettisesti arkea, kuten estänyt työpaikan saannin.
• 4% kertoi lainaavansa autoa aina tarvittaessa muualta.

Jäsenet kertoivat myös kokemuksiaan kulujen kohtuuttomuudesta:

Etävanhempi, jolla on puolet ajastaan lapset itsellään, joutuu kuljettamaan lapsensa kouluun toiselle paikkakunnalle julkisien puutteessa, eikä kuluihin saa mitään apua. Toimeentulotuki heijastuu sitten siihen mistä kuljetusrahat lähtökohtaisesti revitään.

Helsinkiläinen puolestaan kertoo ettei autoon tai autokouluunkaan ole varaa. Hän liikkuu julkisilla, koska niitä onneksi keskustassa kulkee, mutta siirtymät ovat silti ajallisesti pitkiä ja lippumaksut kalliita. Töihin on silti pakko päästä.

Yksin asuva opiskelija kertoo miten auton pitäminen on aina ollut liian kallista, joten asumispaikkaa on vaihdettu aina kulloisenkin tarpeen mukaan. Tällä hetkellä hän on muuttanut kalliimpaan asuntoon josta pääsisi julkisilla (45min/suunta) kampukselle. Siihen on jouduttu hakemaan asumistuki. Hän myös kertoo, miten mielenkiintoisia harjoittelupaikkoja on jäänyt hakematta, sillä yli tunti suuntaansa julkisissa on kikkailua ihan liiaksi.

Kenen etua palvelee oravanpyörä, missä omillaan toimeen tuleminen ilman valtion avustusta on tehty kamalan vaikeaksi ja kalliiksi? Miten on mahdollista, että vihreän siirtymän nimissä peruslämpö Suomen talvissa muodostuu perheille syyksi, jonka vuoksi joudutaan pyytämään ruoka-apua tuntemattomilta? Tai että perheenäiti joutuu pyytämään hänelle ventovieraita ihmisiä tankkaamaan autoa, jotta perheen vaikeasti sairasta lasta päästään kuljettamaan tarvitsemiinsa tutkimuksiin? Miten on millään muotoa valtion etu, että ihmiset eivät voi ottaa vastaan töitä, koska niihin pääseminen on liian kallista ja autoa ei ole enää varaa pitää?

Yhtä järjetöntä, kuin että kerta toisensa jälkeen köyhiä kehoitetaan myymään omistusasunto ja siirtymään puolet pienempään vuokralle, josta maksavat kaksi kertaa lainanlyhennystään vastaavaa summaa vuokraa. Yhtä järjetöntä, kuin että kilometrikorvaukset joita huikeiden omavastuiden jälkeen päästään hakemaan, ei kata lähellekkään niihin uponneita kustannuksia. Yhtä järjetöntä, että saadakseen sen lapsensa toimitettua kouluun tai sairaalaan, vanhemman pitää mennä leipäjonoon, tai pyytää kirkolta ruoka-apua.

Autoilu, tai sen hinta ei ole ruoskanisku vain vanhanaikaisestikkin kutsuttua pillirallia ajelevien lompakolle. Sen kustannukset vaikuttavat etävanhempiin, eronneisiin, työssäkäyviin, opiskelijoihin, työttömiin, alaikäisiin, sairaisiin, kuntoutujiin, yrittäjiin sekä duunareihin. Puhumattakaan muista mainitsemattomista. Se vaikuttaa meihin kaikkiin!
Niin, että mennäänkös jatkossakin autolla töihin vaiko kävellen sossun luukulle?

Kirjoittanut “Apua vähävaraisille Uusimaa-ryhmän perustaja”